Näin kevään korvalla vaatekaapista tuntuu löytyvän monenlaista rytkyä, jota ei tee enää mieli päällensä laittaa. Olen kiikuttanut tätä vaatepaljoutta aika ajoin kirppareille ja myös eri järjestöjen keräyslaatikkoihin. Onnekseni olen huomannut, että ylimääräiset asusteet voi kipata myös vaateketjujen järjestämiin keräyksiin, joihin saa laittaa jopa rikkinäisiä vaatteita ja muita kodintekstiilejä. Yhtä muovipussillista vastaan saa alekupongin ja mielikuvan siitä, että ryysyt jatkavat elämäänsä jossain muodossa.
Useammista lehdistä on viime päivinä uutisoitu, että vain noin 20 prosenttia käytöstä poistuvista tekstiileistä saadaan hyväntekeväisyysjärjestöjen keräyksillä talteen. Tekstiilijäte on iso päänvaiva maailmalle, sillä sitä kertyy valtavasti. Jätettä on myös vaikea käyttää uudelleen, koska valmiiden vaatteiden raaka-ainemassa on hankalalla tavalla moninaista. Huonokuntoisten tekstiilien kierrätystä pyritäänkin nyt kehittämään eri puolilla maailmaa. Muun muassa VTT ja kumppanit ovat alkaneet tutkia, voisiko vaatejätettä muuttaa uudeksi raaka-aineeksi liuottamalla. Se on lohduttavaa kuultavaa se.
Tekstiilijätteestä puhuttaessa on helppo kritisoida vaateteollisuutta ja nopeissa sykleissä kulkevaa muotia. Vaatteet ovat usein halpatyövoiman maissa tuotettuja ja niin heikkolaatuisia, etteivät ne kovin pitkiä trendejä kestäisikään. Kuluttaja on kuitenkin viime kädessä vastuussa omista ostopäätöksistään. Edulliseen ja kivan näköiseen vaatteeseen on helppo haksahtaa.
Mutta eihän se kalliimpikaan vaihtoehto aina loputtomiin kestä. Tämän olen saanut huomata erityisesti vaatettaessani jälkikasvuani. Ekaluokkalaisen elämäntyyli tuntuu olevan tekstiilin kannalta tuhoisa: housunpolvet ovat aina rikki – oli sitten kyse farkuista, collegehousuista tai toppahousuista. Rikkinäisiä pöksyjä on paikattu, muokattu ja niistä on jopa askarreltu. Joskus tekstiilisilppu päätyy kuitenkin palavaksi jätteeksi. Se tuntuu aina haaskaukselta.