Kolumni

Varauksetonta varautumista?

Siikalatvalla varauduttiin vanhuuteen kutsumalla ikäihmiset ja palveluntarjoajat yhteiseen messutapahtumaan. Päivä oli mukavahenkinen ja toi varmasti monelle seniorille vaihtelua arkeen. Paikalla oli useampia tahoja kertomassa palveluistaan, joilla työvuotensa jo palvelleet voisivat helpottaa elämäänsä ja nauttia nyt, kun siihen on mahdollisuus.

Jäin pohtimaan aihetta omalle kohdalle. Epäjärjestelmällisenä ihmisenä ottaisin mieluusti vastaan auttavan käden, kun tarve niin vaatisi. Tiedän kuitenkin useita, joille vieraan ihmisen tarjoaman avun vastaanottaminen ei ole helppoa.

Osin tämä änkyryys johtuu siitä, että kotiin, sen siisteyteen ja myös ulkoiseen olemukseen liittyvien asioiden hoito koetaan kunnia-asiana. Eli että minäkö en muka omaa kotiani osaa/jaksa hoitaa? Kuntoilustahan se käy, tarvi kenenkään tulla tänne meidän likapyykkiämme pesemään ja puita pilkkomaan.

Toisille palvelujen käyttäminen kyllä suodaan, yhtään heidän olemistaan arvostelematta, mutta että itselle!

Eihän sellaiseen ole varaakaan.

Meidän taloudessamme olisi heti tilaa siivoojalle. Minulle siivoaminen on ollut "rummaa hommaa" lapsuudesta lähtien. Pystyn keskittymään siihen vain yksin ollessani ja mieluiten yöllä, jolloin imurin huudattaminen ei lyö laatuun.

Miksi en sitten palkkaa apua? Välistä olen palkannutkin, mutta kuten puoliso asian ilmaisee: "rouvan pittää ensin siivota, että kehtaa kuttua siivojan!". Tällä hän tarkoittaa sitä, että käytän useamman tunnin selkkomalla (lue: raivaamalla) tavaroita paikoilleen, jotta siivooja pääsisi työhönsä.

Kodissamme olisi siis selkeä tarve myös ammattijärjestäjälle. Ja ehkä myös tomerammalle työnjohtajalle, jotta koko talokunnan saisi osallistumaan lelu- ja villakoira-armeijojen käskyttämiseen. Valitettavasti niitä muitakin rahareikiä löytyy ruuhkavuosia elävässä ja taloa remontoivassa lapsiperheessä, joten jatkan tasapainottelua rojuläjien keskellä.

Lapsuudessa perjantai oli siivouspäivä. Meillä se on useimmiten viikon ainoa päivä ilman harrasteita ja velvollisuuksia. Siksi sen viettäisi mieluiten nauttimalla toistemme seurasta ja pelkästä kotoilusta.

Niinpä talo saa pitäytyä sekamelskassaan, kunnes on jonkin perhejuhlan aika ja pakko tarttua lapioon tai kun mamma hermostuu.

Silti minulla on ollut jo vuosia mielikuva kevättalven aurinkoisesta päivästä ja itsestäni istumassa nojatuolissa ikkunan ääressä, shaali hartioilla. Sylissäni on kirja, jota luen ja kuuntelen samalla radiosta toivekonserttia. Ehkä se on se kuva, jonka avulla yritän saada mieltäni hallintaan ja varautumaan vanhuuteen. Eli aikaan, jolloin ympäröivä sekamelska on vaihtunut konmarituksen kautta selkeyteen. Sekä ympärillä että omassa päässä.

Only in my dreams.

Anna Hämeenaho