Kuuro oli lähestulkoon toisen luokan kansalainen 1960 -1970-lukujen Suomessa. Opetus oli lapsenkengissä, yhteiskunta ei auttanut, työtä ei tahtonut saada ja ihmiset pitivät vähä-älyisenä. Kuurot joutuivat kamppailemaan kovasti oikeuksiensa puolesta.
Tätä kaikkea seurasi läheltä Pirkko Kylli-Honkanen, jonka neljä vuotta nuorempi veli Hannu (1955-2017) syntyi kuurona. Veljensä tarinan Kylli-Honkanen on kirjoittanut kansien sisään. Omakustanne Johannes - ei kait kuurolle samaa palkkaa? on painettu tämän vuoden alussa.
– Kirjoittaminen oli terapeuttista. Pääsin Hannun pään sisään kokemaan, miten hän näki maailman. Olen ihmetellyt, miten muut aistit korvaavat kuulon, hän kertoo.
Kuurot oppivat erityisen taitavasti tulkitsemaan kasvojen ilmeitä, pienimpiä mikroilmeitäkin. Siksi Kylli-Honkasen mukaan kuurot näkevät heti, kuka valehtelee.
– He näkevät tarkemmin asiat ympärillään. Sanotaan, että silmät ovat kuuron korvat, hän toteaa.
Paavolalaisessa Kyllin perheessä oli kuusi lasta, joista Hannu keskimmäinen. Pojan kuurous tuli esille noin kolmivuotiaana. Vaikka rahaa ei liikaa perheessä ollut eikä yhteiskunta tukenut, hankittiin Hannulle kallis kuulokoje.
– Köyhässä kunnassa ei apua saanut, mutta äiti ja isä yrittivät hankkia Hannulle kuuroille kuuluvat edut, Kylli-Honkanen muistelee.
Nurjasti kuuroon poikaan suhtautuivat naapuritkin, mutta omassa perheessä häntä ei eroteltu. Sisarukset keksivät omia viittomia ja juttu luisti. Liikkeessä olivat kädet, eleet ja ilmeet.
– Hannu oli luonnollisessa viittomisessa etevä. Hän oli humoristi, ja osasi kertoa asiat hauskasti ja viihdyttävästi, Kylli-Honkanen muistelee.
Kouluun seitsemänvuotias Hannu joutui Ouluun. Kuurojen koulu oli sisäoppilaitos, josta pääsi lomalle kerran kuukaudessa.
Yhteiskunnan syrjivästä asenteesta kertovat jo koulurakennukset. Oulussa asuntola oli kasarmimainen saksalaisten jäljiltä ja kurikin preussilaista tyyliä. Jyväskylän-koulussa kuurojen käyttöön oli annettu palovaarallinen röttelö.
Viittomakieltä ei opetettu kouluissa. Oulussa sen käyttö oli kiellettyä, Jyväskylässä sai käyttää opetuksen tukena, jos opettaja osasi. Kaikki eivät osanneet.
– Kuuroille asetettiin kovia vaatimuksia. Piti opetella lukemaan huulilta ja äänteitä opeteltiin lusikka suussa, Kylli-Honkanen toteaa.
Ammattikoulun Hannu kävi Turussa ja valmistui sieltä puusepäksi 1974. Työn saaminen oli vaikeaa, mutta isän sinnikkyyden ansioista lopulta järjestyi palkaton työkokeilu Revonlahden saunatehtaalta.
Tehtaalla Hannu oli ainoa alan ammattilainen, ja työ sujui tietysti hyvin. Silti johto ei olisi halunnut vakinaistaa häntä, koska ei kai kuurolle makseta palkkaa.
Kuurous tuli vastaan muussakin elämässä. Ajokorttia varten täytyi olla erikoislääkärin lausunto. Kun Hannu meni naimisiin ja halusi ostaa talon, ei pankki myöntänyt lainaa. Isä tuli apuun ja hankki talorahat maitaan myymällä.
Saunatehtaan toiminnan hyytyessä Hannu perheineen muutti Tornioon. Ennen eläköitymistään hän oli töissä Lappli-tehtaalla suunnittelijana. Hän kuoli 62-vuotiaana aivoverenvuotoon.
– Hannulla oli paljon ystäviä, hän matkusteli paljon ja hänellä oli paljon ulkomaalaisia tuttavia, Kylli-Honkanen kertoo.
Aistivammaisista kirjoitetaan Kylli-Honkasen mukaan aika vähän. Hän on iloinen, että Hannun lapsuus ja ajankuva on tallessa kansien välissä.
Pirkko Kylli-Honkanen
Syntynyt 1951 Paavolassa
Perheessä puoliso, 2 omaa lasta ja 3 puolison lasta, lastenlapsia 3
Muutti Ouluun vuonna 1970
Toimi Rautaruukilla eri tehtävissä 35 vuotta
Jäi eläkkeelle Rautaruukin (SSAB) rahoituspäällikön tehtävästä 2011
Eläkkeellä luovuus päässyt esille ja harrastuksia ovat valokuvaus, maalaus, pianonsoitto ja kirjoittaminen
Yhdistysaktiivi
Opiskellut kirjoittamista Päätalo-instituutissa
Ensimmäinen isompi kirjallinen työ valokuva- ja kertomuskirja omasta perheestä
Julkaissut omakustanteena kolme kirjaa
Äidin elämäkerta Elman tarina – Kiitos elämä 2015
Omaelämäkerta Elämäni kudelmat 2017
Johannes – ei kait kuurolle samaa palkkaa? 2020
