Ihan kotinurkilla on mukavan kokoinen pellonpala, josta puolet kesannolla, toinen puoli viljaa täysi.
Jo valmiin näköiseksi kellastunutta ohraa. Tähkät nuokkuvat ja siikaset ovat yhtä hanakan näköisiä tarttumaan joka paikkaan kuin silloin ennen, kun vahingossa hyppäsi ruumenkasaan. Paita pisteli ja tukkaa kammattiin itku silmässä.
Jos viljapeltoja pistäisi hajun perusteella paremmuusjärjestykseen, niin kyllä ohrapelto voittaisi. Tietyssä vaiheessa pellosta uhkuu valtavan hyvä tuoksu – ohi kävellessä nousee vesi suuhun. Tuoksu on mehevä kuin vasta keitetty mutti, jossa voisilmä. Tai justiinsa uunista otettu ohrarieska, jonka päällä voi sulaa. Tietysti äidin leipomaa.
Viljojen kauneuskisan voittaisi ilman muuta ruispelto. Miehen mittainen, tuulessa rennosti keinuva ruis soittaa paatuneimmankin realistin mielen perukoille piilotettua romantiikan kissankelloa plim plim.
Upeimmillaan ruiskasvusto on kukkiessaan; vainion yllä leijuu kultainen utu, joka kimaltelee kesäyön auringossa. Olen nähnyt tuon siunauksen kimmellyksen, enkä sitä kauneutta unohda.
Huvittavin on vehnäpelto. Vehnänkorret tököttävät tikkusuorina kohti taivasta ja aivan vakavina kannattelevat pulleaa tähkää. Eikä vehnä keinu tuulessa, se ottaa harkittuja askelia. Se astelee kuin vakaat ja itseensä tyytyväiset belgialaiset leipurit, jotka välillä nojailevat ovenpieleen ja siemailevat vehnäolutta. Pellossa rivitolkulla pönäköitä pikku leipureita.
Kodikkainta on kaura. Kaurapelto vain nyt on niin kotoisan sotkuisen näköinen. Röyhyt rehottavat vapaasti ja tuuli huljuttelee niitä miten haluaa, eikä kaura ole siitä moksiskaan. Kasvaa ja kypsyy vaan ja kahahtelee hiljakseen. Välillä kuuntelee tulevaa: tiaisten talvista tirskutusta lyhteessä ja lusikan kilahdusta arkiaamun puuropöydässä.