Haukiputaalainen Tanja Ijäs astelee omakotitalon pihamaalla Revonlahden jokivarressa. Vihertiipertti-yritystä luotsaava Ijäs on kutsuttu pitämään villivihanneskurssia, mutta ennen tätä hän tarkistaa, mitä kaikkea syömiskelpoista tontilla kasvaa. Nainen suuntaa tuohikoreineen leikatun nurmialueen laitamille.
– Tuolla on vuohenputki. Sitäpäs onkin täällä paljon, Ijäs innostuu.
– Vuohenputki luetellaan rikkakasviksi ja se on yksi parhaista syötävistä. Se on hyvin monikäyttöinen ja heti valmis käytettäväksi. Sopii esimerkiksi keittoihin, muhennoksiin ja ohukaisiin. Haistapas, eikö tuoksukin ihan porkkanalta, hän jatkaa ja ojentaa kasvia tuoksuteltavaksi.
Pienen kierroksen jälkeen tämä tavallinen kotipiha osoittautuu yllättävän monimuotoiseksi yrttitarhaksi, josta löytyy monta syötäväksi kelpaavaa lajiketta: nokkosta, pihlajan ja koivun lehtiä, horsmaa, vuorenkilpeä, karhunputkea, siankärsämöä, mesiangervoa, kuusenkerkkää, voikukkaa, apilaa... Ihmisravinnoksi kelpaavan vihreän määrä hämmästyttää.
Vanha kansa tiesi, miten näitä ravinteikkaita luonnonantimia hyödynnetään ruokatarpeina, korvikkeina ja jopa lääkkeinä. Mihin halu luonnossa kasvavien raaka-aineiden keräämiseen oikein katosi? Marjastus ja sienestys ovat säilyneet osana ruokakulttuuriamme, mutta villivihanneksien hyödyntäminen, eli hortoilu, on harvinaisempaa.
– En tiedä, onko se vain nykyään liian helppoa mennä markettiin vai onko vain liian kiire? Nyt villivihannekset ovat alkaneet kovasti kiinnostaa ihmisiä, Ijäs miettii.
Nainen nappaa rannan tuntumasta mesiangervon kukinnon ja hypistelee sitä sormiensa välissä. Ijäs varoittaa mausta, joka jakaa mielipiteitä.
– Tästä voi hyödyntää kukat, nuput ja lehdet. Lehdistä voi tehdä teetä ja nuput ja kukat voi laittaa salaattiin. Tuoksu on kuin karvasmantelissa ja salisylaattia tässä on kuten asperiinissa.
Kaikkien tuntema voikukka on sekin kokonaisuudessaan käyttökelpoinen – ja hämmästyttävän monikäyttöinen.
– Voikukasta voi käyttää kaikki: kukinnon, lehdet ja juuretkin. Ennen vanhaan juurista saatiin kahvinkorviketta ja maitiaisnesteellä hoidettiin syyliä.
Villivihanneksia kerätessä on aina noudatettava jokamiehenoikeuksia. Ijäs muistuttaa, että ruohovartisia, kuten horsmaa ja nokkosta, voi kerätä, mutta puiden lehtien tai kuusenkerkkien keruu tai vastan taittaminen vaativat maanomistajan luvan. Kasvi on myös ehdottomasti tunnistettava ennen poimimista. Tunnistamisen apuna voi käyttää kasvin ulkonäön lisäksi myös tuoksua.
– Kasvit pitää oppia erottamaan toisistaan. Esimerkiksi pelto-, lehto- on suokorte on osattava erottaa, sillä suokorte on myrkyllinen. Täytyy myös muistaa, ettei villivihanneksista mitään suositella päivittäiseen käyttöön.
Keruualuetta valitessa on syytä suunnata vähintään 50 metrin päähän autotiestä ja välttää sellaisten peltojen laitamia ja ojia, joita ei ole viljelty luonnonmukaisesti. Myöskin teollisuusalueet, navetat, kompostit ja kaatopaikat on kierrettävä kaukaa. Tärkeää on myös huomioida, kuinka paljon kasveja kerätään.
– Ei niitetä mitään aluetta paljaaksi. Jos esimerkiksi otetaan koivusta lehtiä, ei tyhjennetä koko puuta. Toimitaan kestävällä tavalla, Ijäs painottaa.
Yrttejä kerätään ilmavasti paperipussiin tai koriin ja ne on kuivataan heti poimimisen jälkeen. Keruu tehdään vain kuivalla säällä. Paras poiminta-aika on ennen juhannusta.
Kasviholistiksi itseään kutsuva Ijäs arvelee perineensä luontoinnostuksensa mummoltaan. Luonnon vetovoima äityi vuosien varrella niin voimakkaaksi, että Ijäs jätti työnsä hoitoalalla ja alkoi pyörittää päätoimisesti Vihertiipertti-yritystään, jonka nimissä hän tekee muun muassa erilaisia kurssituksia ja pihasuunnittelua.
Samalla hän kasvattaa tilallaan luomuvihanneksia ja jalostaa villivihanneksia. Nyt hän on kouluttautunut puutarhuriksi, keruutuoteneuvojaksi, kauppasienineuvojaksi ja luonnonvaratuottajaksi. Floristin opinnot hänellä on parhaillaan käynnissä.
– En ole katunut päivääkään, eikä ole ollut vielä hoitoalalle ikävä. Voin sanoa, että nyt elän unelmaani.
