En oikein maanantaina tiennyt, mihin olisin silmäni ja korvani pistänyt, jotta olisin välttynyt näkemästä ja kuulemasta montaa turhauttavaa käytöskukkasta. Eikä kyse ollut edes nuorison herjanheitosta, vaan aikuisten ihmisten käytöksestä valtuustossa.
Näennäisen korrektisti toki toimittiin, mutta rivien välistä, ilmeilystä sekä myös kuulijapuolen kommenteista saattoi aistia vallan muuta. Villi huhu kertoo, että ennen valtuustoa kähinä olisi ollut jopa pahempaa, joten en enää luota sanontaan, että asiat tappelevat, ei ihmiset.
Asiana oli hallinnon keskittäminen. Se oli jätetty pöydälle, mikä tuntuu hassulta, kun moni oli jo aiemmin penännyt lisäselvityksiä. Nyt kun niille annettiin mahdollisuus, tuntuivat äänet jakautuvan pelkän pärstäkertoimen tai sen ärsyttävyyden mukaan. Vaihtoehtoja ei lopulta juuri jäänyt.
Sana ryhmäkuri on vastarannankiiskelle todellinen punainen vaate. Olen kyllä tullut ymmärtämään, ettei se sido ketään äänestämään omia ajatuksia vastaan. Vaan sopiiko kokemattomampien astua ”opettajiensa” varpaille? Tuntuu, että ei.
Siksi ihmettelen, miksi valtuustoon edes halutaan uutta polvea verta nenistään kaivamaan. Oppipojiksi ja -tytöiksi arvatenkin.
Asioita syvällisemmin pohtivat tuntuvat saavan myös kentältä scheissea niskaansa siitä, että tutkivat asioita liikaa. He eivät vedä päätelmiä pelkkien mututuntumien tai isompien poikien kertomusten varassa, vaan uskaltavat tuoda ajatuksensa julki vaikka viime metreillä, jos välähdys silloin sattuu tulemaan.
Tuoreemmilla tapauksilla voi olla asioihin luovempia näkökulmia, jotka voisivat viedä asioita eteenpäin. Niitä pitäisi vain pysähtyä yhdessä pohtimaan ja avaamaan omaa ajattelua.
Yksikään päätös tuskin on sellainen, että se miellyttäisi kaikkia. Mutta se päätös voi olla lopulta kaikkien osalta parempi kuin joku toinen, kun sen vain uskaltaa myöntää ja antaa periksi periaatteilleen.