Lukijalta
Mielipide

Voiko maa­seu­tua tuoda?

Nykyaikaisessa pihattonavetassa lehmät syövät, juovat, lepäävät ja käyvät lypsyllä vapaasti.
Nykyaikaisessa pihattonavetassa lehmät syövät, juovat, lepäävät ja käyvät lypsyllä vapaasti.
Kuva: Liisa Ojantakanen

Valtava MTK:n mainostaulu peitti koko sikalan päädyn ja näkyi komeasti valtatielle. Muistan, kun sitä pystytettiin talkoilla. Olin 6 vuotias. Siinä luki: MAASEUTUA EI VOI TUODA -maanviljelijät

Tämä lause tuli elävästi mieleeni miettiessäni maaseudun nykytilaa. Jo tuolloin 80-luvulla oli kova tarve puolustaa suomalaista maaseutua. Lapsuuteni maaseutu Saarijärvellä oli elävä. Vaikka kyläkoulu oli palanut, se ei kylämeininkiä haitannut. Milloin istuttiin kinkereissä kylki kyljessä, pikkujouluissa ihmisten tuvissa, lapset pyörivät jaloissa, mutta sekaan mahtui ja vieraanvaraisuus oli huipussaan. Puheensorina oli korvia huumaava. Kylän isännät olivat järjestäneet missikilpailun, joissa päätähtinä olivat he itse. Muistan naurunremakan, kun naapurini tuli numerolapun kanssa estradille pukeutuneena pelkkään rehusäkkiin. Huumori kukki. Naapurin vanha isäntä lauloi serenadin pikkujouluissa, seuraavana päivänä hän oli pudonnut tikkailta ja kuollut. Elettiin yhdessä iloissa ja suruissa, yhteisöllisyys oli mahtavaa ja toi tunteen: mikäs täällä on asuessa kuin herran kukkarossa.

Aikaa kului, siat lähtivät, kylän nuori väki kasvoi ja muutti yhä enenevässä määrin kaupunkeihin. Elinkeinorakenne muuttui pikkuhiljaa. Enää tuolloisesta kylän toistakymmenestä lypsykarjatilasta ei ole kuin viimeisen karjatilan lemmikkilehmä jäljellä. Silti ajattelen edelleen; maaseutua ei voi tuoda.

Tänään luen kolumnin: eläinten pito on saatanasta. Luen toisen jutun: S-ryhmän uusi johtaja penää tiloilta lisää kilpailukykyä. Miten ristiriitaista, ajattelen. Pitäisikö vain sulkea korvansa ja jatkaa ympäristön hälinästä huolimatta? Asiat hyvin tehden pärjäämme. Onko tämä niin yksinkertaista?

On nurinkurista, että globaali markkinatalous vaatii meiltä tuottajilta yhä tiukempaa kustannustehokkuutta ja samaan aikaan osa kuluttajista vaatii pienimuotoista ja lähes omavaraistalouteen verrattavaa tuotantoa. Voivatko ne pärjätä rinnakkain? Fakta on ettei jälkimmäisellä tavalla saada ruokittua edes Suomen väestöä eikä nykyisellä tuottajahintatasolla tuottajaa. Erikoistuminen onnistuu harvaan asutussa maassamme vain joiltain. Mitä jää jäljelle? Se kilpailukykyinen tehokkaampi yksikkö. Isommankin eläinmäärän voi hoitaa hyvin, mutta kanttia ja sinniä se vaatii. Miljoonavelat painaa taskussa, ei auta kuin painaa. Käytössä on onneksi nykyajan tekniikka ja apuvälineet. Karjatilallisten vitsi onkin, että parsinavetassa brakaa polvet, lypsyasemalla kädet ja robottinavetassa pää. Hyvinvoiva ihminen on eläimen hyvinvoinnin tärkein yksikkö. Mikään maailman robotti ei eläimiä voi hoitaa ilman ihmistä. Jokainen lihakilo- ja kananmuna voidaan jäljittää tilalle asti ja jokaisella naudalla on oma terveyskortti. Työvaiheita on kymmeniä.

Yhteiskunta muuttuu ja me sen mukana. Sille emme mahda mitään. Näin se teki jo 60-luvulla, jolloin parikymppinen isäni pykäsi mummoni kanssa pystyyn navetan tilalle yhden Suomen ensimmäisistä uuden mallin emakkosikaloista. Sillä mentiin yli 30 vuotta ja pärjättiin. Hyvää aikaa kesti 20 vuotta, sitten tuottajahinnat alkoivat tippua kuin lehmän häntä. EU oli yksi iso muutos. Kohta sadat siat muuttuivat tuhansiksi ja loppua ei näy. Suomi valitsi suuruuden ekonomian, Itävalta pienuuden, mutta Itävallan kulutusmarkkinat ovat erilaiset, asukastiheys suuri ja moni osa-aikaviljelijä.

Suomalainen maatalous ja kotieläintalous on yksi maailman edistyneimmistä eläinten hyvinvoinnin sekä tarkan ja luotettavan valvonnan suhteen. Meillä ei käytetä antibiootteja ennaltaehkäisevästi kuten monissa maissa, ei katkaista sikojen saparoita ettei niitä kaverit pure vaan hoidamme tämänkin virikkeillä. Kanojen nokkia ei katkaista. Meillä pyritään eläinten ruokinnassa viimeisestäkin soijakilosta eroon ja monivuotinen nurmi, jota lehmä syö on Suomen valtti karjanruokinnassa ja paljon parempi hiilinielu kuin yksivuotinen kasvi. Vettä meillä riittää. Kun eläinten olosuhteet ja hoiva ovat kunnossa, ei iso yksikkö olen sen huonompi kuin pienempikään. Eikä päin vastoin. Toinen eläin on eläimen lauma, ei ihminen. Mitä tuottavampaa ruoantuotanto olisi, sitä hienommat hotellit ja olot eläimille pystytään rakentamaan. Tästä ei pitäisi olla epäselvyyttä. Mutta miten se onnistuu, jos kaupat hokevat mitä edullisempi ostoskori, sitä kannattavampi asioida. Miten kauan tätä hokemaa voi toistaa, jos asiakkaille opetetaan, että kaikki muut elinkustannukset nousevat vähitellen, mutta eettinen ja puhdas ruoka on saatava mahdollisimman halvalla.  Tässä on suuri ristiriita ja tätä asiaa ei ainakaan auta tuottajien syyllistäminen. He rakentavat vaikka minkälaisen hollitallin ja palkkaavat liudan työntekijöitä, jos se kannattaa. Kiitos MTK ja Keskusta, että vielä pärjäämme. Kiitos suomalainen kuluttaja, joka ostat sen suomalaisen tuotteen ja tuet samalla oman maan hyvinvointia!  Yhdessä me pärjäämme. Ihan joka asiassa.

Minua häiritsee kaksinaismoralismi, jota kohti yhteiskunta menee ja on jo mennyt. Kaiken pitää kasvaa ja palkkojen nousta. Ok. Jos ne nousevat, miksi ruoan pitää halveta? ST 1:n toimitusjohtaja Anttonen sanoi viisasti ettei ole mahdollista, että elintaso nousee loputtomiin, jos ilmastonmuutos otetaan enenevässä määrin huomioon. Siihenhän meidän kaikkien pitäisi sitten tottua.

Ensimmäisenä pitäisi päästä energiaomavaraiseksi kriisienkin uhatessa, johan tilanne nähtiin maskien saatavuudessa koronapandemian alussa. Onneksi kotimainen tuotanto saatiin nopeasti pystyyn, miten lie isommissa asioissa, jos ne ehditään purkaa?  Suomi velkaantuu koko ajan ja taloudellisia säästötoimia on vaan pakko tehdä, palkkoja jäädyttää edes hetkeksi ja meidän oppia elämään korkeintaan nykyisellä tasolla tai hieman vaatimattomammin. Muuten tuotantoa siirtyy koko ajan lisää halpatyömaihin kuten Kiinaan. Tämä on koko länsimaiden ongelma. Näihin talkoisiin viljelijä on osallistunut kauan tehostamalla tuotantoaan suhteessa muun talouden kehittymiseen.

Vähemmän on enemmän ja kohtuus kaikessa ovat mielestäni ihan hyviä elämänohjeita mielenterveytemme että ympäristön kannalta, josta niin paljon ollaan huolissaan.

Maaseutu olemme me kaikki eri alojen ihmiset, jotka täällä asumme . Toistemme tuki, elinvoima ja yhteisöllisyys voi jatkua, jos niin haluamme. Sitkeydellä ja uskossa vaalimme kotiseutujamme alati muuttuvassa ajassa. Ei rikkomalla vaan rakentamalla. Maaseutua ei voi tuoda!

Liisa Ojantakanenmaatalousyrittäjä, perheen äiti, agrologi, AMK Siikalatvan Rantsila/Saarijärven Rahkola