Kolumni

Yk­si­näis­ten yhteisö

Olen nyt monta päivää pohtinut lasten ja nuorten maailmaa. Pähkäillyt ja ihmetellyt, että miksi nuori tekee, niin kuin tekee ja miksi jättää jotain tekemättä. Sanomattakin lienee selvää, että melko turhaa hommaa on ollut. Yhtä lailla näyttävät nuoret olevan yksilöitä, kuin me vähän vanhemmat ja vielä vanhemmatkin.

On kuitenkin jännä huomata, kuinka laumasidonnaisia ihmiset ovat iästä riippumatta. Yksilön käytöstä ohjaa hyvin pitkälti sosiaalinen paine ja tarve yhteisön hyväksynnälle. Laumasieluisuus on jopa niin automatisoitunutta, että tutkimusten mukaan enemmistön mielipiteestä poikkeaminen aktivoi samat aivoalueet, kuin virheen tekeminen tai kivun tunteminen. Muiden myötäily sen sijaan saa pääkopankin kehräämään tyytyväisenä. Jo ammoisina aikoina ymmärrettiin, että lauma tuo turvaa ja helpottaa ruoan hankintaa ja lasten hoitoa.

Nykyihmisellä on kuitenkin outo tarve kapinoida yhteisöllisyyttä vastaan. Nykyajan urbaanissa yhteiskunnassa, jossa ihmiset asuvat päällekkäin ja leipä ja liha kasvavat kaupan hyllyllä, myös syrjäytyminen on yllättäen helpompaa kuin ennen vanhaan.

Ajatusleikkinä erakkous on varmasti monella mielessä. Muuttaisi Lapin erämaahan, kasvattaisi ja metsästäisi ruokansa itse ja säikyttelisi liian lähelle eksyviä retkeilijöitä. Oma rauha ja oma aika - mikä ihana ajatus. Yksin pärjäämistä ihannoidaan: on trendikästä ja rohkeaa panostaa itseensä ja keskittyä asioihin, jotka tuottavat hyvää oloa vain itselle.

Sitten oma aika kuitenkin kuvataan ja ladataan sosiaaliseen mediaan kavereiden kommentoitavaksi ja kadehdittavaksi, tai siitä kerrotaan seuraavana päivänä työpaikan kahvipöydässä. Iso osa yksinäänkin viihtyvän hyvästä olosta juontaa juurensa nimenomaan siitä, että sen saa jakaa muiden kanssa vaikka välillisesti.

Ja hyvä niin. Ei yksinäisyydessä ole mitään pahaa, mutta siitäkin saa paljon enemmän irti, kun ympärillä on kokemuksen täydentävä yhteisö.