Harva viittä vaille satavuotias esittelee ajokorttiaan yhtä iloisesti kuin Irja Keränen. Harva siksi, ettei sen ikäisiä ajokortillisia ole koko Suomessa enää lukuisia. Ja iloisesti siksi, että kyseessä on.. no, Keräsen Irja, alati positiivisesti elämään suhtautuva eläkeläinen.
–Sain jatkoaikaa, vastikään 95 vuotta täyttänyt leskirouva iloitsee.
Hän jatkaa pilke silmäkulmassa, että kyllä hän sen kortin pois antaa, jos itsestä alkaa siltä tuntua, ettei olisi ihan järillään.
– Ja kyllähän ne naapuritki seuraa, Keränen nauraa.
Hän on asunut nykyisellä asuinsijallaan yli 70 vuotta, eli vuodesta 1953, jolloin avioitui Niilo Keräsen kanssa ja saapui miniäksi tämän kotitaloon Leiviskänrannalle. Pari oli kohdannut ajalle tyypilliseen tapaan tansseissa Irjan kotikylällä Veneheitossa, jonne oli Niilon kotoa vain muutama kilometri.
– Täältä Kestilästä on mennyt monta tyttöä Veneheittoon ja sieltä on tullut veneheittosia tänne.
Talossa oli kyllä sähkö, mutta ei vesijohtoa, ja kaivon vesikin sopi lähinnä karjalle.
– Jostain sitä vettä aina saatiin. Pesuvesi tehtiin talvella lumesta ja kesäisin sitä haettiin jokivarresta. Vesijohto saatiin, kun oltaisiin haluttu naapurin kanssa liittyä vaalalaisten vesijohtoon, mutta Kestilän herrat heräsi, että jos kuitenkin vedettäisiin kirkonkylältä oma linja, Keränen muistelee.
Pariskunnalle syntyi kaksi tytärtä, jotka kävivät kansakoulua pellon takana siintävässä koulurakennuksessa. Koulu on ollut jo vuosikymmeniä pimeänä, mutta niihin aikoihin maaseutukylä oli vireä ja väki uurasti omien töiden ohella muun muassa Maamiesseuran asialla. Ja tietysti sotaveteraanien, joihin Niilokin kuului oltuaan 1925 syntyneenä nuorimpia rintamalle joutuneita.
Vuodet vierivät ja pariskunta jatkoi toimiaan niin kotona kuin eri yhteisöissäkin.
– Leivontaa riitti joko veteraaneille tai maamiesseuran naisjaostolle, Keränen naurahtaa.
Myyjäisleipomuksia oli juuri tehty silloinkin, kun perhettä kohtasi tragedia ja isä menehtyi kesken työpäivän. Hänellä oli ollut sydänoireita, mutta vähän päälle viisikymppinen oli silti kovin nuori lähtemään.
– Niilo kantoi leivät autoon ja sanoi vievänsä vielä maitopänikät lavalle. Kun tulin kylältä takaisin, löysin hänet eteisen lattialta. Oli se järkytys, leski vakavoituu.
Vaikka Keränen on aina ollut luonteeltaan positiivinen, niin tuolloin ei hymyilyttänyt. Pariskunta oli vasta kaksi vuotta aiemmin rakentanut perheelle uuden talon, ja heillä oli myös maitokarja ja koko tila huollettavanaan.
Keränen huokaisee, ettei ollut muuta mahdollisuutta kuin jatkaa eteenpäin. Tyttäret olivat sentään kuta kuinkin aikuisia; toinen jo työelämässä, toinen opiskelemassa. Toimeen tarttumalla surusta selvittiin.
– Pakko on kaikkeen tottua, kun ei sitä pääse matkaankaan, Keränen lähes hymähtää.
Hän ehti pitää maatilaa vielä kahdeksan vuotta, kunnes päätti, että nyt riittää.
– Viikonloppuna pistin viimeiset lehmät autoon. Maanantaiaamuna huiskutin maitokuskille, että ei minulla ole maitoa. Keskiviikkoaamuna vein jo toisen tilan maitoja Mäläskän kylässä ja maitokuski nauro, että täälläkö se nyt on.
Lomituksen lisäksi Keränen kiersi myös paikallisen leipomoyrityksen konsulttina, kunnes pääsi viettämään ansaittuja eläkepäiviä. Tuossa vaiheessa hänen ei tarvinnut miettiä, mihin toimiin ryhtyisi ajankulukseen, sillä yksi suunta oli selvä: Eläkeliitto.
Puolison kuoleman aikoihin Kestilään oltiin oltu jo perustamassa Eläkeliiton osastoa. Keräsen naapuri liittyi tuolloin mukaan ja katseltuaan aikansa nuoren lesken yksinäistä uurastusta hän pyysi tämän seurakseen. Vaikka ihan vain kahvia keittämään.
Empien Irja Keränen lähti, vaikka ajatteli, että ei kai hän nyt eläkeläisten kanssa viihdy. Mutta niin vain kävi, että tuon osaston imussa on vierähtänyt jo puoli vuosisataa.
– Puheenjohtajana oli Alasalmen Heikki, sihteerinä touhukas Siiri Karppinen. Siiri se minuakin kahvinkeittoon pyysi, Keränen kertoo ja luettelee päälle osaston puheenjohtajat perustamisesta tähän päivään.
Puheenjohtajaluettelossa vilahtaa myös hänen oma nimensä, mutta huomattavasti pidempään Keränen toimi osaston sihteerinä.
– Sihteerinä olin varmaan 15 vuotta ja myös hallituksessa pitkään, mutta nyt oon päässyt niistä eroon, kunniajäsenyyden saanut 95-vuotias naurahtaa.
Retkiä Kestilän osasto on tehnyt aina ja rahoittanut niitä muun muassa myyjäisillä. Keränenkin ehti aikanaan suunnitella ja johtaa monet reissut sekä kotimaan kohteisiin että ulkomaille.
– On käyty ainakin Ruotsissa ja Latviassa. Monesti käytiin veteraanien kanssa yhdessä. Pitkä auto oli täynnä, ihmisiä oli palio. Kyllä niillä retkillä on aina ollut mukava olla, Keränen muistelee.
Leiviskänrannalta on kylälle matkaa rapiat kymmenen kilometriä. Aika ajoin läheiset ja tuttavat ovat ihmetelleet, miten Keränen viihtyy aina vain itsekseen.
– Kun minä en tunne ihtiäni yksinäiseksi. Minulla on ystäviä ja harrastuksia kylällä, käyn seurakunnan ja eläkeliiton kerhossa ja kaupassa. Ja kun pääsen omalla autolla!
On selvää, että ajokortin merkitys on Keräselle suuri. Se ja hyvä yleiskunto vailla suurempia sairasteluja ovat mahdollistaneet kotona asumisen.
– Enhän minä lähde kotoa niin kauan kuin yksin pystyn olemaan. Meillä on tosi hyvä ja mukava kylätalkkari, joka on käynyt auttamassa, mutta itse leikkaan silti ruohonkin päältäajettavalla leikkurilla.
95-vuotispäiviä juhlittiin maaliskuun lopulla kaikkiaan kolme päivää, koska Keräsellä on ystäväpiiriä laajalti. Sankari kiittelee monet kerrat juhlien laitosta vastanneita Aila Huovista ja Paula Vainionpäätä, mutta vielä laajemmat kiitokset leviävät läpi koko Leiviskänrannan.
– Nyt kun oon yksinäni, niin kaikki naapurit on sanoneet, että soita ku tarttet apua, niin me tullaan. Ja vaikka minä en soittasikaan, niin tulevat silti. Kerranki tulivat konneitten kansa, kun näkivät, että mulla on tuolla rankapuita. Minä oon onnistunu pääsemään hyvälle kylälle.
Keränen päivittelee elämän olevan yhtä juhlaa, sillä seuraavaksi, jo pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina, juhlitaan oman osaston eli Eläkeliiton Kestilän osaston 50-vuotisjuhlia.
– Siellä nähdään!
