Olen aina ihaillut ihmisten muistia, kuinka he tallentavat lukemansa ja sisäistävätkin sen vielä liittäen yhteen asioita ja tehden omintakeisia, analyyttisiä johtopäätöksiä.
Yksi tällainen, nautinnolla ihailemani henkilö on kuitenkin Juha Hurme.
Viikonloppuna pääsin kuuntelemaan hänen luentoaan, joka koski sekä Suomen proosallisen puhekielen että kirjakielen syntyhistoriaa, väritettynä särmikkäällä kuvauksella Pentti Haanpäästä. Siinä missä joku toinen luennoitsija pyrkii pääsemään asiaan pikaisesti, Hurme ei päästä kuulijaansa vähällä, vaan kaivaa irtonaisilta kuulostavia yksityiskohtia lähes solutasolta lähtien.
Ja me kuuntelijat ihmettelemme niiden liittymistä asiaan, mutta kuuntelemme vain kiltisti, kunnes hiuksenhienot langat yhyttävät punaisen linjan ja kietoutuvat vähitellen yhtenäiseksi paksuksi köydeksi.