Siinä, missä työväestön sivistys- ja ammattiyhdistystoiminta oli jo saanut sijansa teollisuuskaupungeissa, aktivoitui nuorten aikuisten kansalaistoiminta maaseudulla. Piippolassakin ryhtyivät Fredrik Hankonen ja Matti Myllylä vuonna 1897 innostamaan ikätovereitaan nuorisoseura-aatteeseen.
Tuo Suomen kansan kansallinen kevät oli omiaan nostattamaan hengenpaloa ja juurimaan pois juoppoutta sekä muitakin huonoja tapoja. Piippolassakin on jo toisessa Toveriseuran kokouksessa keskusteltu ankarasti tuomittavasta yöjuoksusta, ja seuraavaksi käsiteltiin tupakan polttoa.
Alku oli innokasta ja ensimmäisen toimintavuoden aikana pidettiin yksitoista kokousta. Niihin sisältyi runon ja kertomusten lukua, laulua ja keskustelua. Joskus jopa pieni näytelmä ja leikkikin.
Keisarivallan tarkassa valvonnassa puheenaiheet piti tuoda esille mahdollisimman peitetyssä muodossa. Esimerkiksi ensimmäisen esimiehen aiheena on huomattavan usein ollut ”rikkaruohot”.
Aikansa kylän taloissa kokoontuneet nuoret hankkivat Mikonmäen manttaalin ja talonrunko nousi harjaan 1905. Seuraavana vuonna seuralaiset olivat tosin valmiita luopumaan koko toiminnasta ja siirtämään seuran omaisuuden paikallisen työväenyhdistyksen nimiin.
Toiminta onneksi jatkui ja vakiintui. 1910-luvulla perustettiin oma, ikämiesten mukaan Äijäkööriksi nimetty kuoro sekä urheiluseura Piippolan Terävä, jonka tunnuslause kuului: ”Karva irti ja veri ämpäriin”.
Seuratoiminnan ytimessä olivat kuten muuallakin terveiden elämäntapojen lisäksi opintokerhot, monenlainen kurssitoiminta sekä omin voimin tuotettu Oras-lehti.
Viime vuosisadan alkupuoliskon esimiehistä ahkerimpia olivat Aarne Räisänen ja Niilo Partanen.
Näytelmät ovat kautta aikain olleet toiminnan sydän. Viime vuosisadan alkupuolella niitä saatettiin tehdä useampia vuodessa. Samoin tanhut kuuluivat kuvaan 60-luvulle saakka ja ne herätettiin henkiin 1990-luvulla Veera Koirikiven vetämän Kairanmaan Katrilli -ryhmän ansiosta.
Valitettavasti seurantalo autioitui yli vuosikymmeneksi. Tuona aikana talo rapistui, eikä toimintaa ollut.
Rappion porteilta talo ja nuorisoseuralaisuus nousi voimiinsa. Tämä tapahtui pitkälti rappiotilaan kyllästyneen Esko Saastamoisen ansiosta, sillä hän keräsi sekä sahatavaraa että varoja talon kunnostamiseen. Ilman Eskoa talo tuskin olisi tänä päivänäkään käyttökunnossa.
Konkaritoiminta nosti seuran uuteen kukoistukseen ja tansseja pidettiin 80-luvulle tultaessa vuoroviikoin työväenyhdistyksen kanssa.
Valitettavasti metsäkukat eivät enää pure, ja isommat parketit kutsuvat tanssiväkeä. Seuraväenkin on ollut nieltävä ylpeytensä ja hyväksyttävä pieni periaatteellinen takinkääntö hankkimalla anniskeluluvat.
Onneksi nykyaika ei ole kuitenkaan syönyt sijaa iltama- ja näytelmätoiminnalta.
Seurantalon lava vilkastui reilut parisenkymmentä vuotta sitten pikkujouluissa useina vuosina esitettyjen Rumien ja uhkeiden sekä muiden tv-parodioiden myötä. Pikkujoulut järjestettiin useiden vuosien ajan yhteistyössä lähiseutujen MTK:toimijoiden kanssa.
100-vuotisjuhlien Me tulemme taas -näytelmän jälkeen näytelmiä on tehty parin vuoden välein yhteistyössä Jokihelmen opiston kanssa.
Näytelmien ja viime vuosien Naurunavetta stand up -iltojen myötä on ollut mahdollista pitää talo elävänä edes muutamia kertoja vuodessa ja jatkaa myös sen kunnostamista. Lisäksi tehdään paljon yhteistyötä muiden pikkukylän yhdistysten kanssa järjestämällä mm. Lasten festivaaleja ja Elovalakeita + kyläpäiviä.
Mikonmäki seisoo edelleen samalla paikalla kuin sata vuotta sitten ja kunto on hyvä. Talo on laajentunut alkuperäisestä huomattavasti ja pitkälti talkoovoimin. Viime vuosina on rakennettu varasto, entrattu vintin hellahuone, laajennettu keittiötä vastaamaan nykyajan tarpeita ja korjattu romahtamiskunnossa ollutta alapohjaa.
Seura on pieni ja jäsenistön keski-ikä on kaikkea muuta kuin nuoruutta uhkuva.
Sitäkin tärkeämpää lienee edelleen se rinnassa sykkivä, nuori ja lämpöinen sydän.
Anna Hämeenaho