”Rakas Joulupukki, en ole kirjoittanut sinulle moneen moneen vuoteen, mutta nyt käännyn Sinun puoleesi, kun rukoukset yläkertaankaan eivät auta. Minulla on vain yksi toive: anna meille tänä vuonna koronaton joulu. Kun opiskelin sairaanhoitajaksi, minulla oli työpöydän päällä seinällä lehdestä leikattu sarjakuva, jossa pieni tyttö seisoo lumisateessa ja sanoo: ”Tällä hetkellä olen vain pieni ja köyhä tulitikkutyttö, mutta kun kasvan isoksi, minusta tulee sairaanhoitaja, jolloin saan kaiken: rikkautta, valtaa ja ennen kaikkea hurrrrjasti seksuaalista viehätysvoimaa, joka kuuluu kaikille valkoisissa kulkeville”. Seuraavassa kuvassa tämä kyseinen tyttö kysyy ohikulkevalta naiselta: ”Täti, onko olemassa sellainen tauti kuin aivojen hetkellinen jäätyminen?” Mitä on jäljellä sairaanhoitajan unelmasta? Ihmisten auttaminen, se kiitollisuus ja tyytyväisyys, kun olet voinut auttaa elämässä eteenpäin.
Toteutuuko se tänä päivänä? Ei. Se turhautuneisuus ja riittämättömyyden tunne, kun tiedät ja osaat ja haluat auttaa, mutta ei kerta kaikkiaan ole mahdollista. Kaikki aika menee koronatyöhön: jäljitykseen, puheluihin, rokottamiseen, näytteiden ottoon ja koronapotilaiden hoitamiseen. On todella tuskallista nähdä, näitä nuoria perusterveitä alle nelikymppisiä, kun he tulevat vaikeiden hengitysvaikeuksien kanssa vastaanotolle ja se hätä ja pelko heidän silmissään, kun ei saa happea ja tuntuu, että tukehdut. Ambulanssia odotellessa ne minuutit ovat aina tuntien mittaisia ja toivot, että ei olla liian myöhässä. Häpeä; jotkut ovat kertoneet, että eivät ole kehdanneet tulla, koska eivät ole ottaneet rokotteita. Kaikkia me autamme ja haluamme auttaa. Jokainen tekee rokotuksen suhteen oman ratkaisunsa. Monet ovat sanoneet, kun ovat sitten siellä teholla maanneet useita päiviä, että siellä on aikaa miettiä, olisiko rokote kannattanut ottaa.
