"Täällä OH8LQ kutsuu, kuu­luu­ko?" – Jari Ojala ollut yh­tey­des­sä maail­man kaik­kiin maihin

– Entinen palopäällikkö sanoi, että tämä on yleensä se talon kaikkein perimmäinen ja pimein huone, nauraa Relletin Ojalanperällä asuva Jari Ojala ja johdattaa kotinsa kaikkein pyhimpään.

Pimeä kömmänä ei Ojalan lempihuone sentään ole, mutta talon perukalla se kyllä on. Pieni huone, jossa on näyttöruutuja monessa tasossa, tietokoneita, vahvistimia ja vastaanottimia. Kaikkea, mitä radioamatööri tarvitsee.

Kun Ojala tulee huoneeseen, ensimmäisenä hän napsauttaa laitteisiin sähköt päälle. Ne heräävät eloon; näytöille ilmestyy karttoja ja numeroluetteloita ja jos on hyvä radiosää, alkaa radiosta kuulua viestejä maailman eri kolkilta.

Ojala laittaa luurit päähän ja sanoo mikrofoniin tunnuksensa OH8LQ. Ja jos hän haluaa hieman hevostella, eetteriin lähtee erikoistunnus OG73X.

Radioaalloille Ojala löysi tiensä kauan sitten. Jo lapsena hän rakenteli yksinkertaisia kideradioita, mikä herätti halun päästä itsekin aalloille. Lisää potkua antoi Radioamatöörin käsikirja, jota nuori poika luki innoissaan.

Suuri haave oli saada kosketus vaikka maailman toiselle laidalle. Yhteyden saaminen naapuria kauemmas oli uutta vielä 1980-luvun alussa. Puhelimia ei ollut läheskään joka talossa, ei Ojalan kotonakaan Oulaisissa.

– Kun rakensin kideradiota, kävin Teboilin yleisöpuhelimella soittamassa ja tilaamassa osia, hän kertoo.

Vastaanottimen rakentanut ja lähettimen hankkinut nuori Ojala kuunteli sormet syyhyten radioaalloilta kantautuvia viestejä, sillä aalloille sai mennä vasta kun radioamatöörin tarvitsemat luvat olivat kunnossa. Kun lupa 1983 tuli, aukeni taivas.

– Kun sain ensimmäisen yhteyden, kävin polkupyörällä ajamassa korttelin ympäri hermostuksissani, Ojala nauraa.

Yhteyden hän oli saanut perinteisellä menetelmällä, sähköttämällä, sillä tuolloin aloittelijat eivät saaneet lähettää puhetta. Ojalan sähkötysavaimella titaama viesti otettiin vastaan Siilinjärvellä.

Radioamatööritoiminta on Ojalan mukaan siitä mukavaa, että siinä voi keskittyä moneen. Voi kerätä maita, rakennella laitteita, pitää yhteyksiä ja kilpailla.

Vuosikymmenten aikana Ojala on saanut kerättyä kaikki maailman 340 DXCC-maata.  Radioamatöörien kielessä "maa" on eri asia kuin valtio. DXCC-maaksi määritellään alue, josta on 100 merimailia emävaltion hallinnolliseen keskukseen. Esimerkiksi Ahvenanmaa on oma DXCC-maansa.

Jokaisesta maasta yhteydessä ollut radioamatööri lähettää kuittauskortin ja niitä on Ojalalla tuhansia. Kansioissa on harvinaisiakin maita, kuten Pohjois-Koreasta tullut kortti. Sen lähetti gerogialainen radioamatööri, joka oli maassa kansainvälisen avustusjärjestön työntekijänä. Poliittisten suhteiden viiletessä Pohjois-Korea antoi hänelle 12 tuntia aikaa poistaa radiot  maasta.

Puuttuvan ja hartaasti yritetyn yhteyden Ojala sai 2015 Navassaan. USA:lle kuuluva saari on asumaton luonnonsuojelualue, jonne kansainvälinen ryhmä pääsi tuolloin käymään.

– Porukan mukana oli aseistettu vartija, joka vahti, etteivät he mene vääriin paikkoihin, Ojala tietää.

 Laitteistaan hän on rakentanut itse kaiken tietokoneita, näyttöjä ja lähettimiä lukuun ottamatta. Suurta vahvistinta hän on tehnyt neljä vuotta ja nyt hän koodaa siihen ohjelmistoa.

– Nykyvermeet on kaikki 30 vuoden rakentelun tulos. Kaikki on hankittu vähitellen ja rakennettu itse. Laitteitten rakentamiset ovat pitkiä projekteja, hän sanoo.

Pihalla olevat antennitkin Ojala on tehnyt itse metalliputkista hitsaamalla. Antenneja on kahdeksan, joista neljä on yli 30 metriä korkeita ja toiset neljä ovat 20-metrisiä. Isojen antennien suuntaa hän pystyy säätämään radiohuoneen näytöltä ja voi siten ottaa yhteyksiä eri ilmansuuntiin yhtä aikaa.

Koulutukseltaan Ojala on sähköinsinööri. Hän oli 26 vuotta elektroniikkasuunnittelijana mutta siirtyi ammattioppilaitoksen opettajaksi kuutisen vuotta sitten.

– Kun töissä suunnitteli laitteita, ei tullut itse rakennettua. Kun suunnittelutyö jäi, alkoi uusi into rakentaa itse, hän kertoo.

Ojala ei halua edes laskea, kuinka paljon rahaa ja aikaa laitteisiin on kulunut. Hän huomauttaa, että alkuun pääsee pienelläkin panostuksella; jo satasella saa toimivan käytetyn radion ja lanka-antennin. Hyvän antennin ja radion saa tuhannella eurolla.

Kilpaileminen on Ojalalle iso osa harrastusta. Niissä hän on erittäin menestynyt, mistä kertovat lukuisat palkinnot. Korkealle hän noteeraa amerikkalaisen ARRL-kilpailun, jonka yhden sarjan hän on voittanut neljä kertaa.

– Se on Suomesta hyvin, koska päiväntasaajalla on paremmat radiokelit ja voittajat tulevat usein sieltä, hän selventää.

Radiokeli on hyvä silloin, kun aurinko on rauhallinen. Auringon energiapurkaukset häiritsevät radioaaltojen kulkua.

Ennen viikonlopun kilpailua Ojala nukkuu pari yötä hyvin. Sitten hän ottaa tuolissaan hyvän asennon, laittaa luurit korville ja aloittaa yhteyksien ottamisen. Kilpailusta riippuen kisa kestää 24 tai 48 tuntia.

– Joskus olen istunut 48 tuntia yhtä kyytiä. Jos kisa on mennyt hyvin, niin silloin jaksaa. Mutta jos tietää, ettei tule mitään, niin silloin löysäilee, hän kuvailee.

Kilpailun aikana yritetään saada mahdollisimman paljon yhteyksiä, ja niitä saattaa kertyä viikonlopun aikana tuhansia. Tavallisin yhteys on kuuluvuusraportti ja kilpailusanoma, joka on muutaman merkin mittainen. Aikaa menee muutama sekunti.

Kilpailuyhteyksien tarkistaminen kestää pari viikkoa ja lopulliset tulokset tulevat noin puolen vuoden kuluttua. Ennen tietokoneita kilpailulokit lähetettiin paperisina ja tulosten saamiseen meni vuosi.

Harrastus on ukkoutumassa, harmittelee Ojala. Radioamatööritoiminta ei kiinnosta nuoria, heillä kun on nykyisin muitakin keinoja ottaa yhteyttä eri puolille maailmaa.

Mutta se olisi erittäin monipuolinen harrastus, jossa jokainen voi löytää jotain: rakentaa, kilpailla, pitää yhteyksiä ja keräillä.

Varsinkin keräilijät keksivät koko ajan uutta. Yhteen aikaan kerättiin Suomen kuntia, nyt on Ojalan mukaan trendinä kerätä luonnonsuojelualueita. Eli mennään laitteiden kanssa suojelualueelle ottamaan yhteyksiä.

– Aina voi keksiä jotain uutta. Vain mielikuvitus on rajana, Ojala myhäilee.

– Hauskaa tämä on. En tiedä, mitä tekisin jos en tätä. Kotiväki kyllä tietää, mitä voisin tälläkin ajalla tehdä, hän nauraa.