Patruunan talon pihassa nenään tunkee väkevä savun haju. Upeasta kartanosta on jäljellä vain ulkokuori.
Kyyneleet pyrkivät väkisellä silmiin. Miksi, miksi talon edesmenneen emännän rakkaudella kunnostama ja vaalima talo jäi liekkien saaliiksi?
Sisällä talossa näky on kuulemma järkyttävä. Entinen loisto on poissa. Eija Marklundin kodinperintönä saamat ja kirpputoreilta hankkimat upeat huonekalut ovat jääneet kaiken muun irtaimen ja sisustuksen kanssa joka soppeen tunkeneen ja paikat mustuttaneen savun, noen ja tervan likaamiksi.
Nielen kyyneleet.
Mieleen nousee On viulu vaiennut, on soitto rauennut -laulun sanat. Patruunan taloon liittyy niin monta ihanaa, kaunista muistoa. Tunnen suurta surua siitä, että niin monen iloisen kohtaamisen näyttämönä olleet huoneet ovat poissa. Talon myynti-ilmoituksiin ei ehtinyt kukaan reagoida ajoissa.
Siikajokilaakson väki on saanut nauttia eräänkin kerran Eijan emännän taidoista ja ystävällisyydestä. Ruoanlaittotaidoissaan hän oli vertaansa vailla.
Viimeisen kerran Siikajokilaakson väki pääsi osalliseksi Eijan emännöimästä juhlasta Heikki Muhosen läksiäisjuhlan merkeissä, Heikin myytyä lehden.
Toimittajan taipaleeni alkupuolella myös Ruukin kunta järjesti usein tiedotustilaisuuksia Patruunan talossa ja silloinkin jokainen vieras, myös se nuori toimittajahupakko sai tuntea talon emännän toimesta olevansa tärkeä vieras.
Mitään ei ole enää tehtävissä. Monen mieleen on jo noussut ajatus, että parempi olisi ollut, jos rakennus olisi saanut palaa kaikessa rauhassa kivijalkaan asti. Tuhkakasan äärellä voisi surra tapahtunutta.
Talosta jääneen ulkokuoren äärellä mieleen nousee väistämättä kysymys, palaako talo enää koskaan entiseen loistoonsa vai jääkö se ikuisiksi ajoiksi muistuttamaan tapahtuneesta.
Surulliseen tragediaan johtaneita asioita on turha vatvoa, mutta voisiko jokainen tehdä jatkossa jotain toisin.