Lukijalta
Mielipide

Tur­ve­tuo­tan­to lisää tul­va­ris­ke­jä

-
Kuva: Anssi Eloranta

Modernit viestintäiskut eivät muuta sitä tosiasiaa, että turvetuotanto on monilla vedenjakaja-alueilla suurin vesistökuormittaja, sen tuotannosta valuvat vedet jätevettä, sen energiakäyttö vastaa suunnilleen kivihiilen luokkaa olevaa kasvihuonevaikutusta ja turve on energiatuotteena uudistumaton luonnonvara.

Suomessa luonnonsuot tunnetaan merkittävinä hiilinieluina, jotka sitovat hiilidioksidia enemmän kuin vapauttavat. Kun turvekerrokset poltetaan, niiden korvautuminen ja maatuminen energiaturpeeksi vievät vähintään satoja, jopa tuhansia vuosia.

 

Vaikka turvetuotannon jätevedet onnistuttaisiin puhdistamaan sataprosenttisesti, se ei poista tuotannon toista suurta ympäristöhaittaa eli negatiivista vaikutusta valuma-alueen vesitalouteen.

Rahkaturpeella on suuri vedensitomiskyky. Maatumaton rahkaturve kykenee sitoman 15–20 kertaa ja maatunut 6–7 kertaa oman painonsa verran vettä. Luonnontilainen suo toimiikin pesusienen tavoin, varastoimalla vettä ja tasoittamalla valuntoja.

On helppo arvata, mitä suon vedenpidätyskyvylle tapahtuu, kun suolta poistetaan puut, pintamaa ja metrien paksuiset turvekerrokset. Alueen haihdunta-, valunta- ja vierasaineiden (esimerkiksi elohopea) pidätysolosuhteet muuttuvat. Luonnon ”suopuhdistamo” rikkoutuu ja haitat yleistyvät. Turvetuotannon jätevesihaittojen lopullinen laajuus määräytyy tuotantoalueen hydrologisten olojen ja vastaanottavan vesistön ominaisuuksien perusteella.

 

Suon kuivatus turvetuotantoalueeksi, turmelee suoekosysteemin rakenteen ja toiminnan. Vedenpinnan laskiessa turvekerrokset kuivuvat tuotantoalueella, mutta myös sen ulkopuolella. Kosteutta vaativien suokasvien ja -eläinten monimuotoisuus kaventuu. Esimerkiksi hilla- ja karpalosadot voivat romahtaa etäälläkin tuotantoalueelta.

EU:n vesipolitiikan päätavoitteena on saattaa vesimuodostumat hyvään ekologiseen tilaan. Edellistä huonommin tunnettu EU-säädös on tulvadirektiivi, joka velvoittaa kartoittamaan suurtulvien riskialueet ja laatimaan tulvanhallintasuunnitelmat.

 

Samainen direktiivi edellyttää myös tulvavesien imeytyksen ja viivyttämisen tehostamista esimerkiksi Siikajoen latva-alueilla. Soiden ennallistamisen perusedellytys on sen hydrologian tervehdyttäminen. Vesi on saatava viipymään suolla mahdollisimman pitkään, jotta suo alkaisi vettyä uudestaan.

Suomi on sitoutunut edellä mainittuihin direktiivitavoitteisiin kansainvälisin sopimuksin ja kansallisella lainsäädännöllä. Turvetuotanto on siksi selvässä ristiriidassa näiden sitoumusten kanssa. Turvetuotannon kokonaisvaikutusten arviointi jätetään myös useimmiten tekemättä.

 

Uusimmat ilmastomallit ennustavat Suomen sadannan kasvavan 20 % ja muuttuvan vuodenaikaisesti satunnaisemmaksi seuraavan sadan vuoden kuluessa. Jo nyt suo- ja kosteikkoalueiden kuivatukset ja kuorimiset näkyvät valunnan äärevöitymisenä ja vesistökuormituksen voimistumisena.

Mitä enemmän varastointi- ja imeytyskykyä vaurioitetaan, sitä rajummin ja äkillisemmin vedet tulvivat. Monet tierummut eivät kykene enää vetämään tällaisia tulvapiikkejä. Siksi tievauriot ja lomailijoille ikävät alivesikaudet tulevat yleistymään.

 

Pariisin ilmastokokous 2015 oli suomalaisittain pettymys. Kivihiilimaat Kiina ja Puola sitoutuivat merkittäviin tuotantosupistuksiin. Ympäristöministerimme hehkutti asiaa medialle.

Ministerin vastaus jatkokysymykseen Suomen turvetuotannosta kertoo kuitenkin kaksinaamaisuudesta: ”Ei turvetuotantoomme voi puuttua, sehän on Suomen energiapolitiikalle tärkeää!” Kuinka oivan ja sisäpoliittisesti sujuvan takaportin ilmastokokous olisikaan tarjonnut hallitukselle määritellä turvetuotannon alasajon aikataulu ja siirtyminen kestävään biotalouteen.

FL, emerituskalabiologi

Jyväskylä