Viime viikkoina lähes poikkeuksetta työikäisten kanssa keskustellessa esille on noussut toteamus, kuinka syksy on ollut kiireinen ja väsyttävä erityisesti töissä. Työpaikalla on pinnistelty vähällä väellä, kun toinen toistaan on paikattu hetkellisesti ajatellun tilanteen johdosta pidempään tai ihan vain siitä syystä, että ketään sopivaa henkilöä ei ole saatu rekrytoiduksi. Lisäpainetta on tuonut syksyn flunssakausi, jossa monia on koetellut myös koronavirus.

Moni työikäinen on myös aktiivinen järjestötoimija tai hoitaa itseään säästämättä luottamustoimia. Johtuneeko kaikki minulle nyt heti -ajattelutavasta, että monikaan ei tunnu huomaavan, että vapaaehtoistyötä, joksi myös luottamustoimet voi lukea, tehdään kaiken muun ihmiselon arjessa olevan päälle. Huolestuttavaa on, että monet luottamushenkilöt ja virkahenkilöt kokevat olevansa paikallisten sylkykuppina. Jotkut kokevat, että heille voi antaa armotonta palautetta ajattelematta lainkaan, miltä parjaava sanatulva sen kohteesta tuntuu ja onko palaute edes oikeutettua. Sen enempää luottamushenkilöt kuin virkamiehetkään eivät ole ajamassa omia asioitaan, vaan ikäviäkin päätöksiä joudutaan tekemään yhteiseksi parhaaksi.