Kolumni

Kes­kit­ty­mi­nen on jo me­no­kel­kas­sa

Keskittyminen on joskus vaikeaa ja joskus vielä vaikeampaa. Riippuu siitä, mitä on tekemässä.

Työssä pitäisi pystyä keskittymään siihen, mitä on tekemässä. Aivojen pitäisi saada ruksuttaa tasaiseen tahtiinsa, jotta sormet voisivat näpytellä näytölle julkaisukelpoista tekstiä. Mutta valitettavan usein ajatus lähtee lupia kysymättä omille teilleen. Ikkunan takana avautuva tuttu näkymä onkin äkkiä valtavan mielenkiintoinen – tiellä jopa menee auto. Minnekähän menossa ja mistä tulossa?

Tai kännykkä kilahtaa viestin merkiksi. Tuliko hupaisa video, mielenkiintoinen ystäviä koskeva tieto (joku voisi sanoa juoru) vai tuiki tarpeellinen vinkki? Pakko katsoa. Kun känny on kädessä, voi saman tien tarkistaa päivän uutiset. Taas. Nopeasti ja helposti.

Lukeminen ja käsitöiden tekeminen ei enää onnistu niin kuin ennen, koska en malta keskittyä kuin lyhyeksi aikaa kerrallaan. Ennen luin paljon kirjoja tai neuloa kilistelin puikot kuumina vaikeitakin kirjoneulekuvioita. Samalla kuuntelin keskittyneesti radiota.

Känny on iltoisin kädessä ihan liikaa, ennen pärjäsin vähemmällä. Olen miettinyt, miksi sosiaalinen media on vähitellen hiipinyt tärkeäksi osaksi elämääni. Olen aina pikkuisen ylpeillyt siitä, että en roiku somessa, vaan viestitän vain tärkeistä asioista ja tilaisuuden tullen rupattelen kasvokkain.

Sysään syytä koronalle. Ennen niin sosiaalinen työni muuttui viime maaliskuussa yksinäiseksi toimistolla puhelin korvalla istumiseksi. Tuolloisista tiukimmista rajoituksista on tultu sentään alaspäin, mutta se näkyy työssä hyvin vähän. Mitään ei tapahdu missään enkä näe ketään paljon muualla kuin lounasravintolassa. Kreivin Ajan ruokapöydässä ruokitaan ruumiini lisäksi henkistä minääni.

Suurimman osan työajastani istun yksin hiljaisessa toimistossa. Arvatkaa, onko se hedelmällinen maaperä kehitellä juttuaiheita.

Oikein, ei ole. Ideointi keskellä ei-mitään on kuin kantaisi vettä kaivoon. Ei näy tulosta.

Yksin oleminen jatkuu kotona. Ei ole muuta puhekumppania kuin kännykän some, jonka kautta kerron olevani olemassa. Hei ystävät, olen täällä. Olen ja elän edelleen, vaikkakin välillä elo tuntuu kitkuttelulta ja jatkuvalta sinnittelyltä.

Korona-aikana somesta on tullut henkireikä. Se on nopea, lyhyt ja ytimekäs väline. Se ei vaadi pitkää keskittymistä eikä paneutumista, ja mukavuudenhaluiset aivot tietysti oppivat some-kaavan: Tarvitsee keskittyä vain hetki kerrallaan, korkeintaan 30 sekunnin ajan.

Yksin oleminen ja pikaviesteihin turvautuminen ei tee ihmiselle hyvää. Meistä tulee kärsimättömiä ja omaan kuplaan käpertyneitä Homo sapiens sometuksia.

Sosiaalinen olento tarvitsee toista kosketusetäisyydelle edes silloin tällöin. Oikeaa ihmistä ei voi korvata lyhyellä some-viestillä.