Tämän kesän hyvä hillavuosi toi mieleen lapsuuden hillamatkan. Oli kesä 1952, olympiavuosi. Heinäntekoaika oli parhaillaan menossa, kun isän kanssa lähdettiin illalla töitten päätteeksi katsomaan tuleeko hilloja.
Olin 12-vuotias, ajoimme pyörällä Vuotin suoniitylle, kävellen risukankaan läpi ja parin pienemmän vetisen suon yli kahlasimme siihen aikaan hyvinkin neitseelliselle Revonnevalle.
Ei ollut kasitietä ei metsäautoteitä, hevosten kärrypolkuja jossakin. Kävellen tultiin joka suunnasta.
Laaja neva aukeni aivan keltaisena mattona hilloista niin kauas kuin silmä kantoi. Astiana meillä oli vain ämpäri. Se täyttyi kahdella poimijalla hetkessä.
Isällä oli tiiviistä kankaasta päällypusero, jonka hän sitaisi nyytiksi. Siihen hillat kaadettiin ja poimittiin vielä toinenkin ämpäri.
Kantamalla ne vetisten nevojen yli oli melkoisen painava urakka. Loppumatkasta pyörän päällä taluttaminen helpotti.
Kotona ihmeteltiin mistä niin paljon hilloja, tunnetusti marjaisia paikkoja ei kerrota!
Vuosikymmenien hillamatkoilla on ollut vaihtelevia saaliita, runsaitakin, muttei koskaan niin keltaisena kuin sinä kesänä Revonnevalla.
Isän kanssa usein muisteltiin hillamatkaa 1952.